Morsiamen toivelista

Tunteiden vuoristorata jatkuu ylämäkineen, alamäkineen ja välillä ylösalaisin. Reilu kolmen viikon päästä on se päivä, johon oli ladattu valtava määrä odotuksia ja haavekuvia. Samalla kun hääsuunnitelmat kutistui, kutistui myös lista siitä, mitä tuolta toukokuiselta päivältä odottaa.

Ei juhlisteta vihkimistä mitenkään erityisesti - muuta kuin ottamalla potretit sekä varmaan skumpalla ja herkkuruoalla kotioloissa - mutta haluaisi yhtä lailla osata odottaa ja ehkä jännittääkin tuota päivää. Mistä sitä nyt sitten uskaltaa haaveilla? Mistä osaa haaveilla? (Mistä saa haaveilla?)

Oli miten oli, kohta ollaan naimisissa. Ei tarvitse miettiä sanooko poikaystävä, kihlattu vai avopuoliso. Musta tulee vaimo ja rouva. Olen naimisissa ennen kuin täytän 30.

Välillä kutkuttaa, kun näen jossain papereissa jo uuden nimeni - vielä en ole ihan varma kuitenkaan, että innosta, kauhusta, vai silkasta vieraudesta.

Suurin toive tietenkin on, että kaikki on terveitä. Terveitä eikä karanteenissa. Minä ja Sulhanen nyt etunenässä, mutta myös kuvaaja, kampaaja ja meikkaaja.

Ainiin ja se sää. En oikein ole muistanut toivoa aurinkoakaan, vaikka sitä pitäisi sen verran vähän ajatellakin, että muistetaan tehdä suunnitelma sateen varalle. ”Hääsateenvarjo” (= ihan tavallinen sateenvarjo, jota käytän muutenkin, mutta on valkoinen) on onneksi hankittu jo joskus vuonna nakki.

Häähaaveisiini kuului aek (aikana ennen koronaa) olennaisesti kukkivien omenapuiden alla otetut kuvat. Nyt, kun luonto on heräillyt hurjaa vauhtia kevääseen, muistin tuon haaveen. Uskaltaako sellaista toivoa? Eikö olisi hyvä, jos tässä myllerryksessä olisi tilaa haaveilla kukkivista omenapuista?

Kuva: Pixabay

~Satu~